Pappilassa on vielä joitakin huoneita, jotka eivät ole vilahdelleet blogin kuvissa. Lasten leikkihuone on yksi sellainen. Totta puhuen en ole juuri näpsinyt kuvia koko huoneesta, eikä vähiten syynä kyseisen tilan alituinen sotku ja sekamelska. Toinen ja lähes yhtä merkittävä tekijä on se, etten ole ollut oikein sinut huoneen sisustuksen kanssa. Päävärejä on ollut enemmän, kuin vesiväripaletissa nappeja ja kalusteet vain kannettu sisään ilman suurempia pohdintoja. Siksipä jokasyksyisessä sisustuspuuskassa (vai pitäisikö puhua sisutusmaniasta, puuska kun lähentelee hulluuden rajoja), vetelin värit uusiksi ja karsin ylimääräisen pois näkyvistä.
Väreissä ei ollut eikä ole vikaa sinänsä. Rakastan värejä. Kartan yksiväristä tai liian mustavalkoista. Värikkäät huoneet ja kodit saavat minut hyväntuulisen hymyileväksi. Kalusteissakaan ei ollut mitään vikaa. Äidiltä saadut täyspuiset pöytä ja tuolit olivat kivat, äidiltä ja isältä saatu vanerinen pikkukeinu ihan huippu, Brion keittiökin kelpasi. Leikkihuone sai kehujakin. Silti jokin mätti ja oikeastaan olin tiennyt sen jo alusta asti. Harmonia uupui. Huone osoitteli minua syyttävällä sormella aina siivouspäivänä. Vaikka lelut pönöttivät oikeilla paikoillaan ja matto oli vastatampattu, nurkat kuiskivat, etten ollut uhrannut huoneelle tarpeeksi ajatuksia.
Syksyinen sisustusmania sai tällä kertaa alkunsa siitä, kun aloin jo kesällä hioa tuoleista vanhoja, kellastuneita lakkoja pois. Projekti venyi, kun ihana helleaalto pisti hiomapaperit kesälomille ja minut lasten kanssa uimarannalle. Kun kelit taas viilenivät ja pappilan piha kelpasi leikkitantereeksi, sisutushulluus pääsi uudestaan vauhtiin. Asiaa auttoi, kun heitin siivouspäivän päätteeksi vanhan maton roskiin. Sitten alkoikin maalisuti viuhua.
Tuolit saivat pintaansa uutta maalia ja öljyvahaa, Brion keittiö spraymaalia. Verhot piti vaihtaa. Heräteostoksena kaappiin päätynyt liitutaulutarra kaivettiin komeron kätköistä ja sitä liimailtiin sinne tänne. Keinukin maalattiin mintuksi. Leluja heitettiin näkyviltä komeroihin, jotka syövät sisuksiinsa käsittämättömät määrät roinaa. Juliste vaihdettiin uuteen, nuoremman pojan kummitädin kanssa valittuun yksilöön. Olkkari joutui luovuttamaan yhden matoistansa leikkihuoneen käyttöön. Pöydänkansikin maalattiin itsetehdyllä liitutaulumaalilla mustaksi.
Ainiin ja tulihan lamppukin vaihdettua, tosin vähän vahingossa. Olin irroittamassa vanhaa, hienoa lamppua sprayausta varten, niin katkaisinpa siinä epähuomiossa johdon. Onneksi pappilan kätköt pelastivat sisutushulluuden kourissa kärvistelevän emännän ja komerosta löytyi eräs kirpparilöytö, lamppu, joka toi lapsuuden hammaslääkärileikit mieleen. Lamppua saa vedettyä alemmas ja nostettua taas ylemmäs. Lapsetkin innostuivat niin, että saapi nähdä, onko lamppu vielä jonkun niskassa, kun tarpeeksi nykäisee.
Harmonia saavutettiin. Sitä rikkoo taas alituinen sotku ja sekamelska, mutta pitäähän lasten saada leikkiä. Oli ilo huomata, kuinka lapset ovat leikkineet uudistuneessa huoneessa aiempaa innokkaammin. Siivouspäivänä nurkat eivät kuiski, vaan pysyvät tyytyväisen hiljaa.
Harmonista syyskuuta!
-Evlina
P.s. Köyhdyin vain yhden spraymaalipullon verran!
Lupasin taannoin julkaista pari otosta vuokrakämpästä. Turhan monta päivää on ehtinyt kääntyä yöksi ja blogi ammottaa tyhjyyttään luvattujen kuvien osalta. No, täältä pesee!
Kuvia näpsiessäni totesin, että tilan kuvaaminen on todella haastavaa. Peruskameralla otettu kuva ei tahdo vastata todellisuutta. Itseäni häiritsee erityisesti se, että tekstin yläpuolella napottavat kuvat antavat asunnosta ahtaan vaikutelman. Todellisuudessa asunto on avara ja väljä, vaikkakin kaksi kolmesta makkarista on pieniä.
Kertauksen vuoksi sanottakoon, että viime syksynä ahkerasti pappilaakin rempannut puoliso heitti taas haalarit niskaan ja alkoi ryskää n. 95:n neliön kokoista, kolmen makkarin asuntoa rakennuksen toiseen päätyyn. Tilassa toimi ennen musiikkiopisto ja vaati lukuisia muutostöitä, että asunto voitiin laittaa vuokralle. Musiikkiopiston aikaan asunnossa ei ollut keittiötä, ei kylpyhuonetta, eikä saunaa. Putkia vedettiin, samoin sähköjä, ilmastointi rakennettiin ja lattialämmitys, seinää kaadettiin ja toisaalle rakennettiin, oviaukkoja tehtiin ja toisia ummistettiin, seinät tasoitettiin ja maalattiin, katot paneloitiin, lattiaan laitettiin laminaattia ja laattaa, listaa lyötiin seinään, kylppäri ja sauna rakennettiin, keittiö pystytettiin, kaappia kasattiin ja kodinkoneet asennettiin. Miljoonat ja taas miljoonat pikkuasiat viimeisteltiin loppuun ja viimein viime huhtikuussa loppusiivouksen jälkien vasta kuivuttua avaimet luovutettiin vuokralaisille.
En voi muuta kuin olla ylpeä miekkosestani, joka sai työn suoritettua kunnialla alusta loppuun, sovittua ammattilaisten osuuksista, taisteltua kunnan kanssa luvat kuntoon jne. Eikä talkooapuakaan sovi vähätellä. Ilman apulaisia urakka olisi venähtänyt varmasti pidemmäksi.
Olemme kesän ajan saaneet nauttia mukavista seinänaapureista ja hyvistä vuokralaisista. Toivotaan, että sama onni vuokralaisten suhteen jatkuu, sillä elokuun loppuun mennessä taas yksi osa pappilaa tyhjenee. Tulevan syksyn ja talven aikana olisi tarkoitus rykäistä n. 60:n neliön kämppä asuinkuntoon. Toivottakaa meille onnea ja kärsivällisyyttä!
-Evlina
Meidän perheessä on eletty remppaelämää kohtalaisen tiiviiseen tahtiin nyt puolisen vuotta. Perheen miehekkäin jäsen on ahertanut pappilan toisessa päässä syksystä lähtien niin, että rytinä ja ryske on käynyt. Tekeillä on ollut 95:n neliön vuokralle laitettava asunto, jossa ei ennestään ollut mm. keittiötä, eikä kylppäriä. Hommaa on ollut sen verran, että joutenolo on jäänyt vähemmälle.
Mulle remppa on merkinnyt tiivistä oleilua yksin lasten kanssa, ruuan laittoa, talkooväen ruokahuoltoa, kodinhoitoa. Arki on oikeastaan pitänyt pyörittää pitkälti itsekseen. Toki olen harrastuksiini päässyt hyvin, mutta yhteinen arjenpyöritys on pakostakin jäänyt vähemmälle. Sukulaisten ja ystävien tukiverkko on onneksi ollut isona apuna monessa, eikä remppa-aika ole sen takia tuntunut ylivoimaisen rankalta.
Talven ja kevään elämää on sotkenut sairastelut. Pappilassa on käväissyt niin yrjöt kuin ripaskat, muutamat korvatulehdukset ja flunssat sekä kuumetaudit. Parhaillaan saamme nauttia vesirokon antimista. Sosiaalisuus on meidän perheen henkireikä. Nautimme kyläilystä suuresti ja sitä sairastelut tietysti verottavat. Kun kyläily ei tullut vesirokkoisen kanssa kyseeseen, oli keksittävä jokin muu paikka, mihin lähteä pyykkikasoja ja muita tekemättömiä kotitöitä karkuun. No, mepä suuntasimme kulkumme puistoon, jossa emme olleet ennen käyneet.
Puiston ehdottomasti hauskin juttu (myös äidin mielestä) oli vaijerirata, jossa sai aika hurjat vauhdit. Parasta oli, että vaijerin loppupäässä oli stoppi, joka heitti keinun korkealle ilmaan ja taas takaisin. Mahanpohjassa tuntui. Hämähäkkikeinuun mahtuivat kaikki pappilan pirpanat kerralla. Järkevän kuvan nappaaminen tuosta nelikosta meinasi kuitenkin olla mahdoton tehtävä. Eloisaa sakkia!
Ehdimme vanhemman pojan kanssa myös pelata hetken maailman parasta lajia viereisellä kentällä. Messi oli tälläkin kertaa lyömätön El Clasicossa. James Rodriguez ei tahtonut pärjätä Leolle alkuunkaan. Jamesia tosin hidasti hiukkasen sylissäroikkunut pappilan pienimmäinen ;).
Pappilan pienimmäisestä puheenollen, meidän vauva on jo aika iso. Siellä se puistossa kökötti tyytyväisenä keinussa ja vaati välillä lisää vauhtia, konttaili menemään ja nosteli hiekkaa pikku (eripari)tumpuillaan. Yhtäkkiä maailmasta on tullut jännittävä seikkailutantere, jota pitää haistaa ja maistaa, taputtaa ja tökkiä, hytkyttää ja kiivetä. Samanaikaisesti tahtoa on tullut roppakaupalla lisää. Tulkaa vaan meidän vauvalta kysymään, mitä on protestoiminen. Voimme antaa siitä erittäin äänekkään esimerkin.
Tämän sekavan ja sotkuisen vuodatuksen päätteeksi haluan ylpeänä kertoa, että ahkera mieheni on punnertanut remontin valmiiksi. Saamme vappuna uudet naapurit. Onpa jännittävää! Saatanpa huomenna näpätä pari kuvaa uutuuttaankiiltävästä asunnosta. Kiinnostaisiko nähdä?
-Evlina
Kun loska pursuaa joka välistä väkisin kengän sisälle, kun nuorempi poika on kaatunut siisteissä vetimissään vesilätäkköön jo vähintään viidesti, kun aurinko pysyy visusti pilven takana jo useamman päivän ja mieli alkaa haikailla kesää tai ulkomaanreissua, on aika plärätä läpi viime kesän kuvia.
Kuvat muistuttavat, että meillä on ihana piha tuolla loskaläjien alla. Niin kaunista, kun kaikki vihertää ja piha pursuilee kukkia ja kasveja. Olivatko lapsetkin jotenkin iloisempia kesällä? Tappelivatkohan he koskaan? Tuskin!
Ankean harmauden lamaannuttaessa mieltä, on hyvä muistaa, että päivä pitenee ja valon määrä lisääntyy. Sieltä se kevät ja kesäkin vielä tulee.
-Evlina
