PAPPILAN PARTURIPÄIVÄ

"Äiti, millon multa leikataan hiukset?" "Äiti, leikataan jo mun hiukset." "Äiti voidaanko leikata tänään mun hiukset?" Nuo lainaukset ovat suoraan rakkaiden lasteni suusta ja saan kuulla niitä viikoittain, joskus jopa päivittäin. Meidän lapset ovat niin hulluna hiustenleikkaushetkiin, että äiti-parka saa kuulla ruikutusta väsyttävän paljon. Voiko joku nauttia siitä, että sakset pätkivät karvoitusta lyhyemmäksi ja trimmeri huutaa korvan taustassa? E-hei, eipä tietenkään voi! Ei pappilankaan lapset itse toimituksesta välitä. Suurin syy jatkuvaan kerjäämiseen ei suinkaan ole korvien takana tai päälaella, vaan nenän edessä. Olen luvannut, että Yle Areena pauhaa aina ensimmäisestä saksaisusta viimeiseen harjanheilahdukseen asti, kunhan kynittävän pylly pysyy tukevasti penkissä.

Kun menimme naimisiin, sain perheen ohjelmanumeron yhteydessä ensimmäisen trimmerini (,jotta oppisin kynimään miehen ja kenties tulevien lastemme tukkia hivenen taitavammin kuin oma äitini). Olinkin jo alkanut harjoitella parturointia leikkaamalla pari kertaa nykyisen mieheni, silloisen poikaystäväni tukan. Ehtona oli aina, että joko onnistun tai sitten leikataan siili. Siililtä vältyttiin, paitisi armeijavuonna. Saan edelleenkin leikata armaan siippani tukan. Siililtä on yhäkin vältytty, kiivailta väittelyiltä ei.

Onnekseni saan toistaiseksi päättää lasten tukkamallista. Tulos tyydyttää kynittyä, kunhan tabletti on sylkenyt tarpeeksi lastenohjelmia näkösälle. Tiedän, että tulevaisuudessa on toisin, mutta nautitaan tästä hetkestä ja tyytyväisistä asiakkaista. Ja ennenkaikkea: köyhän kukkaro kiittää, kun parturirahat pysyvät visusti omassa pussissa.

-Evlina

P.s. Onkohan yleissivistyksen puutetta, jos lapsi ei tiedä mikä on parturi tai kampaaja? xD

PIRSKEET PYSTYYN OSA 2

Syyskyyn lapsemme sai viettää ensimmäisiä kaverisynttäreitään täyttäessään 4 vuotta. Mun mielestä nelivuotias poika on mahtavassa iässä: pahimmat kiukuttelut on takana päin (ja kenties tulevaisuuden murkkuiässä), juttua riittää ja se on jo täysin järkevää, huumorintaju on ehtinyt kehittyä mainioksi ja äitikin on vielä niin hyvä tyyppi, että sen voisi ottaa mukaan melkein kaikkialle. Mikä parasta, äidin syliinkin voi vielä kiivetä milloin vain. Äh, nyt mulla tuli jo haikea olo, kun ajattelin sitä päivää, jolloin äidin syli ei enää kelpaa. BYÄÄÄÄ!

Mutta hei, eipä mennä asioiden edelle. Nelivuotiaalla oli siis kaverisynttärit ja pappilaan saapui joukko iloisia tyttöjä ja poikia. Sankarin toiveena oli saada merirosvolaivaa muistuttava kakku ja sellaisen lupasinkin väsätä. Ei muuta kuin ideoimaan. Askartelin purjeet edellisiltana paperista ja grillitikuista ja samalla piirsin nimikyltit pikkupulloihin. Sitten vain jäätelöä, karkkia jne. ostoslistaan ja laivahan oli jo melkein toteutettu. Kyhääminen oli melko helppoa, vaikkakin jäätelö tuppaa sulaa turhan vauhdilla. Kieli keskellä suuta asettelin mastot purjeineen sekä tykinkuulat ja keulapuun paikoilleen ja vielä turkoosinvärisen kermavaahdon vedeksi laivan ympärille. Sitten olikin aika hoputtaa vieraat pöytään ennen kakun sulamista, tökätä laiva tuleen ja sankari sammutustöihin. 

Kakku kelpasi vieraille ja sankari oli ikionnellinen. Seuraavana vuonna pitää kuulemma tehdä ritarilinna. Kuulostaapa helpolta!

-Evlina

P.s. Tuli tuota haikeuskohtaa kirjoittaessani ja vesiä silmistä kuivatessani mieleen, että ei ole omena kauas puusta pudonnut: esikoinen kertoi tänään, että tuli kyyneleet silmiin, kun telinevoimistelun venyttelyssä oli niin ihanaa musiikkia. Sulonen tyttö!