OMPELUPUUHIA

Annoin tässä yhtenä viime viikon iltana armaan Singerini laulaa kolmen tonttulakin verran. Lakit ovat superhelppoja ja nopeita toteuttaa ja senpä vuoksi tälle lyhytpinnaiselle ompelijalle juuri sopiva projekti nuorimman päiväunien ajaksi. Tarkkasilmäinen huomaa, että kankaathan ovat samoja kuin kalenterien pussukoissa. Pihinä pitää käyttää kaikki pikkupalasetkin hyödyksi.

Itse en ole virkkaamisen saloihin uskaltanut vielä hypätä (liekö siksi, että pelkään sen imaisevan mukanaan, vai siksi, että annan taitavamman hoitaa homman), vaan nuo nukkien päässä nököttävät suloiset lakit ovat anopin aikaansaannoksia. Eikö ole syötävän söpöjä tonttunukkeja? Meillä isommat lapset ovat innoissaan tonttuvaatteista ja kolmevuotiaskin oppi pukemaan nukelleen vaatteet päälle. Äitinä nautin seurata omien lasten sopuisia kotileikkejä ja hykerrellä nurkan takana: "Onpa sulla Daniel-vauva punaiset posket, kun kävit ulkona. Nyt tää vauva vähän itkee ja mun pitää viedä se sänkyyn, ni se rauhottuu", touhusi 3-vuotias pikku isi.

Kun kerran annoin vanhan kunnon Singerin vaihteeksi lauleskella, meinasi mulla iskeä oikein ompelukärpänen. Kulutin erään toisenkin päivän ommellen ja niistä aikaansaannoksista taidan joku päivä ottaa kuvia ja lisätä tänne.

-Evlina

JOULUKUUFIILISTELYÄ

Pappilassa joulukuu on otettu avosylin vastaan. Isommat lapset riemuitsevat pussikalenterin yllätyksistä. Aamupuuro uppoaa ihailtavan nopeasti kitusiin, kun palkintona on kalenterin avaus. Illalla nukkumaanmenopuuhatkin sujuvat sukkelammin, kun vähän muistuttelee aamuisista yllätyksistä. Pitäisikö tämmöisiä porkkanoita viljellä useamminkin?

Eilinen päivä oli ihanaa hulinaa, kun kolme äitiä lapsineen toi jouluisen riemun tullessaan ja saimme viettää pikkujouluja porukalla. Pappila täyttyi riehumisella, kiljahteluilla, joululauluilla, pienillä suloisilla jauhonäpeillä, piparintuoksulla, mukavilla porinatuokioilla, kynttilöillä, pikkujouluylläreillä ja tietysti maukkailla jouluherkuilla. Aiettä oli mukavaa! (kuvia ei nyt ole, kun en toisten lupaa ole kysynyt)

Tänä aamuna rakas huligaanimme oli taas vauhdissa. Leivoin jokin aikaa sitten piparitalon ja yritin asettaa sitä nätisti esille, muuuuutta kuopuksen tavoitteluiden jälkeen oli parempi siirtää se taas korkeimmalle pöydälle, mitä talosta löytyy. Sain anopilta Ikea-tuliaisena metallisen t-mallisen telineen, johon leivoin pipareita koristeeksi. Asettelin senkin ikkunalaudalle näytille, mutta heti kangsteri keksi keinot saada piparien karkit parempiin suihin. Jouluinen koriste nököttää nyt sitten keittiön ja ruokailuhuoneen aukon välissä korkealla. Muuuuutta, kuten kuvista voitte päätellä, jakkaraa siirtelemällä ja sopivasti varvistamalla ei se ole vieläkään ulottumattomissa herkkusuun näpeiltä. Kyllä makeannälkä keinot keksii. Eilen pikku-ukkeli sai pipareista pari karkkia irti hakemalla lelumiekan ja hakkaamalla pipareita sillä. Karkit vain sinkoilivat eri ilmansuuntiin moisessa käsittelyssä. Keneltä lie pikkumies perinyt makeanhimon?

Jouluisia makuja ja tuoksuja kaikille toivotteleepi

-Evlina

1. ADVENTTI

Hyvää ensimmäistä andventtia!

Meillä aamu alkoi ihanasti, kun esikoinen hyppeli yhdellä jalalla meidän sängyn viereen naama leveässä hymyssä. Taisi tyttö muistaa, että tänään on jotain spesiaalia tiedossa. Suklaakalenterit kaivettiin esiin heti aamupuuron jälkeen ja kaikki kolme pirpanaa sai suut makeiksi. On se hyvä, että on hammaspeikoillekin töitä näin joulun alla!

Mulla tahtoo suunnitellut projektit usein venähtää viimetinkaan ja näin kävi nytkin tuon kuvissa vilkkuvan pussikalenterin kanssa. Pikkuiset pussukat sain ommeltua jämäpaloista jo alkuviikosta ja sisällötkin kävin keskiviikkoisen juoksulenkin päätteeksi kaupasta kipaisemassa...muuuutta aloin toden teolla tehdä kalenteria vasta eilen illalla kello yhdentoista jälkeen, kun selvisimme kyläreissulta kotiin. Ja arvatkaapa menikö myöhään, ennen kuin pääsin kellahtamaan puolison viereen sänkyyn? Aika myöhään tai oikeastaan aika aamuun. Kun kalenteri nyt koristaa ruokailuhuoneen seinää, ei makuupussit silmien alla haittaa, vaan munkin suu venyy virneeseen. Parempi myöhään kuin liian myöhään.

Marraskuun harmaus on muisto vain ja pappilan pihamaata peittää parinkymmenen sentin lumikerros. Ihanaa! Marraskuu oli yhtä haipakkaa ja sekin on onneksi jo takana. Nyt aion rauhoittua, nauttia, hiljentyä, olla perheen kanssa ja fiilistellä joulua toden teolla. Siinä hyvä tavoite tälle kuulle.

-Evlina

LÄMPÖÄ KAAMOKSEN KESKELLE

Mun mielestä syksyn koleus ja pimeys on syvältä ja luulenpa, että moni muu on samaa mieltä. Aamulla on niin pimeetä, ettei tahdo löytää oikeita vaatteita päälleen, päiväruokakin pitää nauttia kattolampun loisteessa ja viideltä iltapäivällä olisi säkkipimeää ilman keinovalaistusta. Tulisipa edes lunta. 

Mutta, onneksi on kynttilät! Meillä on olkkarissa avotakka, joka ei varaa lämpöä. Siinä on mukava poltella välillä kynttilöitä takkapuiden sijaan. Onpa yksi kynttilä päässyt jopa halkotelineen sisään. Tuo taulunkin virkaa toimittava kaunistus on Lehtorinne design studion wood rack, jonka armaat appivanhemmat antoivat meille tuparilahjaksi. Taitavat tietää, mistä tämän talon väki tykkää.

Viime aikoina on ollut niin pimeitä päiviä, että olen raapaissut tulet kynttilöihin jo aamutuimaan. Ne tuovat tunnelmaa, valoa ja vähän lämpöäkin. Isommat lapset on opetelleet kynttilän sytytystä äidin valvovan silmän alla ja kohta sen sammutusta ei niin valvovan silmän alla. 

Kynttilöiden lisäksi olkkariin tuovat lämoöä lampaantaljat, jotka on heitetty ikivanhojen ukkilan mökin alta löytyneiden perunalaatikoiden päälle. Taljat lämmittävät niin katsojan mieltä kuin istujan takalistoakin. Lapset keksivät taljoilla jos jonkin näköisiä leikkejä ja pappilan pienin jäsen tykkää kiskaista ne äitinsä iloksi vähän väliä lattialle.

Sellaista pappilaan tällä kertaa. Poltellaanpa kynttilöitä talven tuloa odotellessa!

-Evlina

P.S. Pitääpä vielä kertoa sellainen asia, että tuosta "valokatkaisimesta" laitimmaisen perunalaatikon yläpuolella ei suinkaan sytytetä valoja, vaan saadaan aikaan sellainen ääni, että palvelija varmasti hoksaa tulla kirkkoherran pakeille. Harmi vaan, että ovikellossa on juuri sama ääni ja tietysti pappilan pirpanatkin ovat sen keksineet. No, hyödyllistä arkiliikuntaahan tämä turhan päiten ovea avaamaan juossut äiti vain saa.

LÖYTÖJÄ

Onpa ollut kiirettä. Onneksi kuitenkin hyvällä tavalla. Viikonloppu kului rattoisan letkeästi mökillä huippujen naikkosten kanssa. Pienten lasten äitinä osaa totisesti arvostaa vapaata viikonloppua hyvässä seurassa. Sitä, kun kukaan ei vaadi huomiota, eikä pyydä vesimukia sänkyyn, eikä huuda "PYYHKIMÄÄÄÄÄN". On ihanaa, kun ei tarvitse olla äiti tai vaimo, vaan voi hetken olla just mä. Viikonlopun voimin on porskutettu seuraava viikko jo kohta hyvinkin puoliväliin asti.

Marraskuu on ollut nyt tavallisen harmaa jo parin viikon ajan ja kuvaaminen sen takia erittäin haastavaa. Tänään aurinko pilkotteli sen verran, että nappasin meidän ruokailuhuoneesta pari otosta. Kuvissa seisoo mun lempparilipasto, joka keväällä huusi itseään pappilan ruokailuhuoneeseen IKEAn löytönurkassa. Olin ehtinyt sitä jo ihastella useaan otteeseen kuvastosta ja myymälästä ja alelappu kyljessään lipasto oli vastustamaton. 

Tavarat lipaston koivukannella vaihtavat paikkojaan tai vaihtuvat kokonaan harva se viikko. Nettikirpparilta löytynyt metallikalenteri on pysynyt paikoillaan nyt jo hyvän tovin. Päivämäärää vaihtuu magneetteja siirtämällä ja kuvaa voi vaihdella mielen mukaan vaikkapa valokuvilla tai korteilla. Lipastolla nököttää tällä hetkellä kaksi maljakkoa sisuksinaan nättejä neilikoita. Maljakoista mustempi on sekin IKEAn löytönurkasta. Ainoana kappaleena se vaati päästä keltaisen pussin kyytiin, enkä mä voinut vastustaa sen kaunista (ei-ikeamaista) olemusta. Toinen maljakko on Helena Tynellin Riihimäen lasille aikoinaan suunnittelema Aurinkopullo, jonka edelliset asukkaat olivat armeliaisuuttaan, vaiko kenties epähuomiossa, jättäneet pappilan leivintuvan kaappiin. Toivotaan parasta, että he eivät enää muutaman vuoden takaa muista tulla omaisuuttaan hakemaan.

Kupari on jotenkin niin mageeta ja hiukkasen juhlavaa ja senpä vuoksi ostin pari kynttilänjalkaa viime kesänä Espoosta ulkokirpparilta. Syksyn tullen ja kynttiläkauden korkattuani nostin ne lipaston päälle tuomaan tunnelmaa pimeisiin iltoihin. Kynttilänjalkojen vieressä on Aapelin tädin taitavasti muovaama saviastia, jossa on musta sisus. Onneksi jotkut ovat taitavia käsistään!

Ja nyt äkkiä katsomaan futista ja kannattamaan Barcaa!

-Evlina

HULIGAANI

Tänään ajattelin puhua tiiliseinästä ja pikkuhuligaanista.

Aloitetaan seinästä. Mä oon pitkään ihannoinut tiiltä; just sellaista punaista, rosoista, epätäydellisen muhkuraista tiiltä, jollaisia entisaikoina tehtiin. Kun vajaa vuosi sitten pappilan keittiön remppasuunnitelmat selkiytyivät, aloin haaveilla omasta tiiliseinästä. Haaveisiin vastasi eräs tuttava, joka lupasi lahjoittaa vanhat leivinuunin tiilet meille. Loppukesästä Aapeli päätti testata muuraustaitojaan, pinosi tiiltä toisen päälle, laittoi laastia väliin ja voilà, valmista tuli. Pakko kehua, että taitavasti muurattu. Yksi parhaista puolista seinässä on juuri tiilet: muhkuraiset, eripariset, osittain mustuneet, osittain haalistuneet, täydellisen epätäydelliset.

Ja sitten siihen huligaaniin, sähläriin, terroristiin, säätäjään, kangsteriin, hämmentäjään. Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja varsinainen rakkauspakkaus tuo kuvissa tillottava yksivuotias on. Samalla niin suloinen ja ihana, kikatteleva ukkeli ja toisaalta niin rasittava säätäjä, joka saa paikat hetkessä sekaisin. Mäpä kerron pari otetta meidän päivästä. 

Aamulla, kun isommat olivat kerhossa ja me saimme nauttia pienimmän kanssa rauhallisesta kahdenkeskeisestä hetkestä, päätin siivota keittiötä aamun sotkuista. Pikkumies tuli auttamaan ja tyhjensi kattilakaapin sisällön lattialle (ks. alin kuva). Sen jälkeen lensi kauhat, vispilät ja muut lempparivälineet. Sitten teki mieli auttaa äitiä tyhjentämään apk, niin siis likaisista astioista tietysti. Mä annoin vähän evästä, että apulainen pysyisi hetken poissa säätämästä. Tunnettuna ahmattina eväät ehtivät hävitä kitusiin nopeammin kuin vispilät äidin toimesta takaisin laatikkoon ja ei kun hämmentämään lisää. Yksivuotias kiipesi ruokapöydälle, heitteli sinne jääneet kahdeksan palapelia lattialle ja paukutteli kattolamppuja vastakkain. Sieltä matka jatkui olkkariin. Kohta kuului RÄKS ja kukkaruukun sirpaleita, vettä ja multaa oli siellä täällä. Kun juoksin paikalle, pikkuhuligaani vain kikatteli mun hämmennykselle.

Meillä on sääntönä, että vessan ovet on laitettava kiinni joka käynnin jälkeen ja tänään sain siitä taas isompia lapsia muistutella. Löysin iltapäivällä Joosuan vessasta läpsyttelemästä pönttövettä. Sitä ennen kangsteri oli ehtinyt vetää vastakorkatun vessapaperirullan viimeistä arkkia myöten lattialle ja imeskellä vessaharjaa. Maukasta.

Tänään ei tainnut tapahtua enää muuta kummempaa kuin, että iltaisen syöttökiipeilyreissun muistona otsassa komeilee koko pikkumiehen historian komein kuhmu. Voi kunpa mulla olisi lehmänhermot!

-Evlina

ETEISEN VALTAISTUIMET

Mä tein viime keväänä mieltä sykähdyttävän löydön. Käytiin nettikirppari-ilmoituksen perässä katsomassa tavaroita yhdestä purkuun menevästä vanhasta hirsitalosta. Sieltä lähti mukaan yhtä sun toista: muun muassa ikivanha pirtin pöytä ja pari puupenkkiä sekä useita aikaa nähneitä lasi- ja metallipurkkeja. Yhden huoneen perukoilta löytyi kuitenkin syy mielen sykähdykseen: kaksi aarretta, unelmien nahkanojatuolit. Näin mielessäni tuolien seisovan uljaasti pappilan isossa eteisessä valmiina ottamaan istuutujan nahkaisen viileään syleilyynsä. Kun kuulin tuolien lähtien naurettavan halpaan hintaan, oli kauppa selvä. Kaksi tuoretta pappilan jäsentä lastattiin kärryyn muiden ostosten mukana ja kiikutettiin kotiin.

Tuolien rungot on tehty niin huolella ja kunnon puusta, että yksin niitä ei selkää rikkomatta nostele. Senpä takia ne ovat aikaa kestäneetkin. Runkojakin enemmän mieltä lämmitti tuolien muotoilu; selkeät linjat, jämäkkä malli, jykevyys. Verhoilu on alkuperäinen, kauttaaltaan mustaa nahkaa ja sekin on kestänyt paria pikkukohtaa lukuunottamatta virheettömänä. Virheistä selvittiin kotikonstein ja vihdoin kaksi viikkoa sitten sain alakerrassa parempaa huomista odottaneet valtaistuimet tosikäyttöön.

Pappilan asukkaat suurimmasta pienimpään ovat ottaneet tuolit hyvin omikseen. Kaikkein hauskin oli yksivuotiaan reaktio: pikkumies kiipesi heti istumaan tuolille, venytti kämmenet käsinojille ja heilutteli jalkoja istuimen yli. Kohta asento vaihtui astetta lokoisammaksi, kun jalat lennähtivätkin käsinojan yli ja pää jäi tuolin nurkkaan. Pikkumiehen opettava ote viesti, että nojatuolissa kuuluu olla juuri niin kuin mieli tekee. S & A tykkäävät myös leikkiä eteisen uusilla tulokkailla. Yksi lemppariksi muodostunut leikki on kivi-sakset-paperi. Nostalgista ja jotenkin niin suloista!

Meinasipa ihan unohtua, että samalta hirsitaloreissulta lähti mukaan vielä yksi aarre. Taidanpa esitellä sen lähiaikoina.

-Evlina

ETUOVEN KAUNISTUKSET(KO)

Sataa vettä, lumet sulaa, lehtien peittämä nurmi paljastuu taas, on harmaata. Miten voikaan olla niin harmaata ja pimeää? Paras laittaa sälärit alas, polttaa kynttilöitä ja muistella kaunista ensilunta. 

Ehdinpä napata tällaisetkin kuvat pappilan etupuolelta. Ulko-oven viereistä seinää on puolisen vuotta koristanut halkokellarista löytynyt penkki. Anopin antamat kanervat löysivät sen päältä paikkansa. Penkin viereen hankin lyhdyn Iloisesta Viivistä ja sammalkivet kannoin selkä vääränä lähimetsästä. Eikö oo aika upeita? Lyhdyn sisällä on punaisia ruusuja, jotka nykäisin yhdestä kukka-asetelmasta -ne kun ei passannu liinan kanssa yhteen, mutten osannut roskiinkaan heittää. 

Krysanteemi-parka jäi lumen kouriin, paleltui ensipakkasilla ja muuttui valkoisesta vaaleanpunaiseksi. En ollut moista ennen nähnyt ja jätin sen huumorilla vielä rappusille nököttämään. Katsotaan, milloin raskin heivata mokoman syysasetelman penkalle. Ehkä ensi viikolla (= mun motto, kun laiskottaa). 

Luvassa lämpimän sateisia päiviä, eikä lumesta tietoakaan. Mä lupaan lähipäivinä kuvia sisältä pappilasta. Kiitos kiinnostuksesta, te lukijat ja tukijat! 

-Evlina

P.S. Nyt kommentteja pystyy laittamaan blogin alle kuka vaan.

IHMEELLINEN ENSILUMI

Auringossa kauniina kimaltelevan, muutama päivä sitten maahansataneen ensilumen rohkaisemana, polkaisen kauan mietinnässä muhineen blogini käyntiin. Oli ihanaa seurata vierestä, kun lapset aamulla hoksasivat valkoisen pihamaan. Miten yksivuotiaskin voi olla niin innoissaan, vaikkei edes tiedä, mitä tuo keinut ja hiekkalelut peittänyt massa edes on? Suloista! Pulkat, kelkat, liukurit ja jopa sukset kaivettiin kellarista ja oman pihan mäet pääsi testiin. Haravoimattomat lehdet pullahtelivat näkyviin pulkan urista, mutta siitä viis. On kaunista, kun maa on valkoisena.

Aamulenkille porhaltaessani bongasin meidän takapihalta keväisen vihreän pensaan, joka ei ole pudottanut lehden lehteä. Käsittämätöntä. Sen vieressä nököttää ankea risukko, josta vielä viikko sitten katkoin upeita, ruskan värisiä oksia maljakkoon. Vuodenajan vaihtelu on rikkaus ja ensilumi ihastuttaa myös mua. Sisällä sykähti lämpimästi, kun näin jäniksen jäljet tuoreella lumella. 

No niin, ylihehkutukset sikseen ja toiseen asiaan. Aika näyttää, mitä tämä uusi aluevaltaus, bloggailu, tuo tullessaan. Monia mietteitä ja epäilyksiä hiipii mieleen. Saankohan enempää kuin yhden tekstin aikaan? Osaankohan kirjoittaa, saati kuvata? Kiinnostaakohan ketään? 

Rohkaistunpa silti. En aio olla valmiiksi hyvä. Haluan oppia koko ajan. Tarkoituksena on kirjoittaa ja kuvata mun ajatuksia, mua ja meitä, meidän kotia pappilaa... 

Ajatus lähti liikkeelle siitä, kun noin vuosi sitten löysimme unelmien kodin (tai se löysi meidät) Savon sydämestä, 300 kilsan päästä edellisestä kodista Lahdesta, 300 kilsan päästä mun rakkaista sukulaisista ja monista tärkeistä ystävistä. En ole mestari pitämään yhteyttä, en edes hyvä. Voisikohan blogi olla mun keino kertoa meidän perheen kuulumisia? Nyt se testataan.

-Evlina