HULIGAANI

Tänään ajattelin puhua tiiliseinästä ja pikkuhuligaanista.

Aloitetaan seinästä. Mä oon pitkään ihannoinut tiiltä; just sellaista punaista, rosoista, epätäydellisen muhkuraista tiiltä, jollaisia entisaikoina tehtiin. Kun vajaa vuosi sitten pappilan keittiön remppasuunnitelmat selkiytyivät, aloin haaveilla omasta tiiliseinästä. Haaveisiin vastasi eräs tuttava, joka lupasi lahjoittaa vanhat leivinuunin tiilet meille. Loppukesästä Aapeli päätti testata muuraustaitojaan, pinosi tiiltä toisen päälle, laittoi laastia väliin ja voilà, valmista tuli. Pakko kehua, että taitavasti muurattu. Yksi parhaista puolista seinässä on juuri tiilet: muhkuraiset, eripariset, osittain mustuneet, osittain haalistuneet, täydellisen epätäydelliset.

Ja sitten siihen huligaaniin, sähläriin, terroristiin, säätäjään, kangsteriin, hämmentäjään. Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja varsinainen rakkauspakkaus tuo kuvissa tillottava yksivuotias on. Samalla niin suloinen ja ihana, kikatteleva ukkeli ja toisaalta niin rasittava säätäjä, joka saa paikat hetkessä sekaisin. Mäpä kerron pari otetta meidän päivästä. 

Aamulla, kun isommat olivat kerhossa ja me saimme nauttia pienimmän kanssa rauhallisesta kahdenkeskeisestä hetkestä, päätin siivota keittiötä aamun sotkuista. Pikkumies tuli auttamaan ja tyhjensi kattilakaapin sisällön lattialle (ks. alin kuva). Sen jälkeen lensi kauhat, vispilät ja muut lempparivälineet. Sitten teki mieli auttaa äitiä tyhjentämään apk, niin siis likaisista astioista tietysti. Mä annoin vähän evästä, että apulainen pysyisi hetken poissa säätämästä. Tunnettuna ahmattina eväät ehtivät hävitä kitusiin nopeammin kuin vispilät äidin toimesta takaisin laatikkoon ja ei kun hämmentämään lisää. Yksivuotias kiipesi ruokapöydälle, heitteli sinne jääneet kahdeksan palapelia lattialle ja paukutteli kattolamppuja vastakkain. Sieltä matka jatkui olkkariin. Kohta kuului RÄKS ja kukkaruukun sirpaleita, vettä ja multaa oli siellä täällä. Kun juoksin paikalle, pikkuhuligaani vain kikatteli mun hämmennykselle.

Meillä on sääntönä, että vessan ovet on laitettava kiinni joka käynnin jälkeen ja tänään sain siitä taas isompia lapsia muistutella. Löysin iltapäivällä Joosuan vessasta läpsyttelemästä pönttövettä. Sitä ennen kangsteri oli ehtinyt vetää vastakorkatun vessapaperirullan viimeistä arkkia myöten lattialle ja imeskellä vessaharjaa. Maukasta.

Tänään ei tainnut tapahtua enää muuta kummempaa kuin, että iltaisen syöttökiipeilyreissun muistona otsassa komeilee koko pikkumiehen historian komein kuhmu. Voi kunpa mulla olisi lehmänhermot!

-Evlina

ETEISEN VALTAISTUIMET

Mä tein viime keväänä mieltä sykähdyttävän löydön. Käytiin nettikirppari-ilmoituksen perässä katsomassa tavaroita yhdestä purkuun menevästä vanhasta hirsitalosta. Sieltä lähti mukaan yhtä sun toista: muun muassa ikivanha pirtin pöytä ja pari puupenkkiä sekä useita aikaa nähneitä lasi- ja metallipurkkeja. Yhden huoneen perukoilta löytyi kuitenkin syy mielen sykähdykseen: kaksi aarretta, unelmien nahkanojatuolit. Näin mielessäni tuolien seisovan uljaasti pappilan isossa eteisessä valmiina ottamaan istuutujan nahkaisen viileään syleilyynsä. Kun kuulin tuolien lähtien naurettavan halpaan hintaan, oli kauppa selvä. Kaksi tuoretta pappilan jäsentä lastattiin kärryyn muiden ostosten mukana ja kiikutettiin kotiin.

Tuolien rungot on tehty niin huolella ja kunnon puusta, että yksin niitä ei selkää rikkomatta nostele. Senpä takia ne ovat aikaa kestäneetkin. Runkojakin enemmän mieltä lämmitti tuolien muotoilu; selkeät linjat, jämäkkä malli, jykevyys. Verhoilu on alkuperäinen, kauttaaltaan mustaa nahkaa ja sekin on kestänyt paria pikkukohtaa lukuunottamatta virheettömänä. Virheistä selvittiin kotikonstein ja vihdoin kaksi viikkoa sitten sain alakerrassa parempaa huomista odottaneet valtaistuimet tosikäyttöön.

Pappilan asukkaat suurimmasta pienimpään ovat ottaneet tuolit hyvin omikseen. Kaikkein hauskin oli yksivuotiaan reaktio: pikkumies kiipesi heti istumaan tuolille, venytti kämmenet käsinojille ja heilutteli jalkoja istuimen yli. Kohta asento vaihtui astetta lokoisammaksi, kun jalat lennähtivätkin käsinojan yli ja pää jäi tuolin nurkkaan. Pikkumiehen opettava ote viesti, että nojatuolissa kuuluu olla juuri niin kuin mieli tekee. S & A tykkäävät myös leikkiä eteisen uusilla tulokkailla. Yksi lemppariksi muodostunut leikki on kivi-sakset-paperi. Nostalgista ja jotenkin niin suloista!

Meinasipa ihan unohtua, että samalta hirsitaloreissulta lähti mukaan vielä yksi aarre. Taidanpa esitellä sen lähiaikoina.

-Evlina

ETUOVEN KAUNISTUKSET(KO)

Sataa vettä, lumet sulaa, lehtien peittämä nurmi paljastuu taas, on harmaata. Miten voikaan olla niin harmaata ja pimeää? Paras laittaa sälärit alas, polttaa kynttilöitä ja muistella kaunista ensilunta. 

Ehdinpä napata tällaisetkin kuvat pappilan etupuolelta. Ulko-oven viereistä seinää on puolisen vuotta koristanut halkokellarista löytynyt penkki. Anopin antamat kanervat löysivät sen päältä paikkansa. Penkin viereen hankin lyhdyn Iloisesta Viivistä ja sammalkivet kannoin selkä vääränä lähimetsästä. Eikö oo aika upeita? Lyhdyn sisällä on punaisia ruusuja, jotka nykäisin yhdestä kukka-asetelmasta -ne kun ei passannu liinan kanssa yhteen, mutten osannut roskiinkaan heittää. 

Krysanteemi-parka jäi lumen kouriin, paleltui ensipakkasilla ja muuttui valkoisesta vaaleanpunaiseksi. En ollut moista ennen nähnyt ja jätin sen huumorilla vielä rappusille nököttämään. Katsotaan, milloin raskin heivata mokoman syysasetelman penkalle. Ehkä ensi viikolla (= mun motto, kun laiskottaa). 

Luvassa lämpimän sateisia päiviä, eikä lumesta tietoakaan. Mä lupaan lähipäivinä kuvia sisältä pappilasta. Kiitos kiinnostuksesta, te lukijat ja tukijat! 

-Evlina

P.S. Nyt kommentteja pystyy laittamaan blogin alle kuka vaan.

IHMEELLINEN ENSILUMI

Auringossa kauniina kimaltelevan, muutama päivä sitten maahansataneen ensilumen rohkaisemana, polkaisen kauan mietinnässä muhineen blogini käyntiin. Oli ihanaa seurata vierestä, kun lapset aamulla hoksasivat valkoisen pihamaan. Miten yksivuotiaskin voi olla niin innoissaan, vaikkei edes tiedä, mitä tuo keinut ja hiekkalelut peittänyt massa edes on? Suloista! Pulkat, kelkat, liukurit ja jopa sukset kaivettiin kellarista ja oman pihan mäet pääsi testiin. Haravoimattomat lehdet pullahtelivat näkyviin pulkan urista, mutta siitä viis. On kaunista, kun maa on valkoisena.

Aamulenkille porhaltaessani bongasin meidän takapihalta keväisen vihreän pensaan, joka ei ole pudottanut lehden lehteä. Käsittämätöntä. Sen vieressä nököttää ankea risukko, josta vielä viikko sitten katkoin upeita, ruskan värisiä oksia maljakkoon. Vuodenajan vaihtelu on rikkaus ja ensilumi ihastuttaa myös mua. Sisällä sykähti lämpimästi, kun näin jäniksen jäljet tuoreella lumella. 

No niin, ylihehkutukset sikseen ja toiseen asiaan. Aika näyttää, mitä tämä uusi aluevaltaus, bloggailu, tuo tullessaan. Monia mietteitä ja epäilyksiä hiipii mieleen. Saankohan enempää kuin yhden tekstin aikaan? Osaankohan kirjoittaa, saati kuvata? Kiinnostaakohan ketään? 

Rohkaistunpa silti. En aio olla valmiiksi hyvä. Haluan oppia koko ajan. Tarkoituksena on kirjoittaa ja kuvata mun ajatuksia, mua ja meitä, meidän kotia pappilaa... 

Ajatus lähti liikkeelle siitä, kun noin vuosi sitten löysimme unelmien kodin (tai se löysi meidät) Savon sydämestä, 300 kilsan päästä edellisestä kodista Lahdesta, 300 kilsan päästä mun rakkaista sukulaisista ja monista tärkeistä ystävistä. En ole mestari pitämään yhteyttä, en edes hyvä. Voisikohan blogi olla mun keino kertoa meidän perheen kuulumisia? Nyt se testataan.

-Evlina