HULIGAANI

Tänään ajattelin puhua tiiliseinästä ja pikkuhuligaanista.

Aloitetaan seinästä. Mä oon pitkään ihannoinut tiiltä; just sellaista punaista, rosoista, epätäydellisen muhkuraista tiiltä, jollaisia entisaikoina tehtiin. Kun vajaa vuosi sitten pappilan keittiön remppasuunnitelmat selkiytyivät, aloin haaveilla omasta tiiliseinästä. Haaveisiin vastasi eräs tuttava, joka lupasi lahjoittaa vanhat leivinuunin tiilet meille. Loppukesästä Aapeli päätti testata muuraustaitojaan, pinosi tiiltä toisen päälle, laittoi laastia väliin ja voilà, valmista tuli. Pakko kehua, että taitavasti muurattu. Yksi parhaista puolista seinässä on juuri tiilet: muhkuraiset, eripariset, osittain mustuneet, osittain haalistuneet, täydellisen epätäydelliset.

Ja sitten siihen huligaaniin, sähläriin, terroristiin, säätäjään, kangsteriin, hämmentäjään. Rakkaalla lapsella on monta nimeä ja varsinainen rakkauspakkaus tuo kuvissa tillottava yksivuotias on. Samalla niin suloinen ja ihana, kikatteleva ukkeli ja toisaalta niin rasittava säätäjä, joka saa paikat hetkessä sekaisin. Mäpä kerron pari otetta meidän päivästä. 

Aamulla, kun isommat olivat kerhossa ja me saimme nauttia pienimmän kanssa rauhallisesta kahdenkeskeisestä hetkestä, päätin siivota keittiötä aamun sotkuista. Pikkumies tuli auttamaan ja tyhjensi kattilakaapin sisällön lattialle (ks. alin kuva). Sen jälkeen lensi kauhat, vispilät ja muut lempparivälineet. Sitten teki mieli auttaa äitiä tyhjentämään apk, niin siis likaisista astioista tietysti. Mä annoin vähän evästä, että apulainen pysyisi hetken poissa säätämästä. Tunnettuna ahmattina eväät ehtivät hävitä kitusiin nopeammin kuin vispilät äidin toimesta takaisin laatikkoon ja ei kun hämmentämään lisää. Yksivuotias kiipesi ruokapöydälle, heitteli sinne jääneet kahdeksan palapelia lattialle ja paukutteli kattolamppuja vastakkain. Sieltä matka jatkui olkkariin. Kohta kuului RÄKS ja kukkaruukun sirpaleita, vettä ja multaa oli siellä täällä. Kun juoksin paikalle, pikkuhuligaani vain kikatteli mun hämmennykselle.

Meillä on sääntönä, että vessan ovet on laitettava kiinni joka käynnin jälkeen ja tänään sain siitä taas isompia lapsia muistutella. Löysin iltapäivällä Joosuan vessasta läpsyttelemästä pönttövettä. Sitä ennen kangsteri oli ehtinyt vetää vastakorkatun vessapaperirullan viimeistä arkkia myöten lattialle ja imeskellä vessaharjaa. Maukasta.

Tänään ei tainnut tapahtua enää muuta kummempaa kuin, että iltaisen syöttökiipeilyreissun muistona otsassa komeilee koko pikkumiehen historian komein kuhmu. Voi kunpa mulla olisi lehmänhermot!

-Evlina