IHMEELLINEN ENSILUMI

Auringossa kauniina kimaltelevan, muutama päivä sitten maahansataneen ensilumen rohkaisemana, polkaisen kauan mietinnässä muhineen blogini käyntiin. Oli ihanaa seurata vierestä, kun lapset aamulla hoksasivat valkoisen pihamaan. Miten yksivuotiaskin voi olla niin innoissaan, vaikkei edes tiedä, mitä tuo keinut ja hiekkalelut peittänyt massa edes on? Suloista! Pulkat, kelkat, liukurit ja jopa sukset kaivettiin kellarista ja oman pihan mäet pääsi testiin. Haravoimattomat lehdet pullahtelivat näkyviin pulkan urista, mutta siitä viis. On kaunista, kun maa on valkoisena.

Aamulenkille porhaltaessani bongasin meidän takapihalta keväisen vihreän pensaan, joka ei ole pudottanut lehden lehteä. Käsittämätöntä. Sen vieressä nököttää ankea risukko, josta vielä viikko sitten katkoin upeita, ruskan värisiä oksia maljakkoon. Vuodenajan vaihtelu on rikkaus ja ensilumi ihastuttaa myös mua. Sisällä sykähti lämpimästi, kun näin jäniksen jäljet tuoreella lumella. 

No niin, ylihehkutukset sikseen ja toiseen asiaan. Aika näyttää, mitä tämä uusi aluevaltaus, bloggailu, tuo tullessaan. Monia mietteitä ja epäilyksiä hiipii mieleen. Saankohan enempää kuin yhden tekstin aikaan? Osaankohan kirjoittaa, saati kuvata? Kiinnostaakohan ketään? 

Rohkaistunpa silti. En aio olla valmiiksi hyvä. Haluan oppia koko ajan. Tarkoituksena on kirjoittaa ja kuvata mun ajatuksia, mua ja meitä, meidän kotia pappilaa... 

Ajatus lähti liikkeelle siitä, kun noin vuosi sitten löysimme unelmien kodin (tai se löysi meidät) Savon sydämestä, 300 kilsan päästä edellisestä kodista Lahdesta, 300 kilsan päästä mun rakkaista sukulaisista ja monista tärkeistä ystävistä. En ole mestari pitämään yhteyttä, en edes hyvä. Voisikohan blogi olla mun keino kertoa meidän perheen kuulumisia? Nyt se testataan.

-Evlina